Joulun 2018 auttajan sanat

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan tämä ”Joulunaloitus” -teksti, mietin pitkään miten saisin kiteytettyä menneen viikon tuntoni niin, että mahdollisimman moni sen vielä jaksaisi lukea. Idea kirjoittamiseen ja tuntojeni jakamiseen lähti vierailtuani Kuopion Annikan luona, ja nähtyäni heidän hätänsä omin silmin. Olen itse liittynyt auttajaksi AKV:hen elokuussa 2018 ja auttanut useampia tässä syksyn aikana, mutta tämä oli ensimmäinen käyntini AKV perheessä. Olin toki AKV:n sivuilta lukenut autettavien perheiden hädästä, mutta en ollut asiaa selvästikään sisäistänyt. Niin syvästi käyntini ja näkemäni minuun vaikutti.

En oikeasti ollut ymmärtänyt, että jääkaapissa voi tosiaan olla vain valo, tai pakastin typösen tyhjä. Omassa pakkasessani sentään on marjoja ja leipää, montaa eri ruoka-ainetta, toisinaan jäätelöä ja ehkä leivonnaisia. Annikan perheen pakastimessa ei pyörinyt edes yhtä yksinäistä mustikkaa, kavereistaan eksyneenä. Se ruoka, minkä mukanani vein pakkaseen ja jääkaappiin, ei tulisi riittämään edes seuraavaksi viikoksi. Minä olin heille odotettu vieras, he olivat minulle vieraanvaraisia, ihania ja ystävällisiä – tarjosivat kahvit ja olivat ostaneet keksejä kahvin kanssa tarjottavaksi. Voin vain kuvitella, kaiken näkemäni jälkeen, että heille se oli taloudellisestikin iso panostus.
Itse koen, että olen etuoikeutettu monella tapaa. Minulla ja perheelläni on koti, lämpöä ja rakkautta, terveyttä sekä mahdollisuus joka päivä syödä, terveellisesti ja hyvin (niin halutessamme). Toisaalta tiedän ja ymmärrän, että joskus voi eteen tulla tilanne, jolloin minä olen autettavien joukossa. Silloin toivon, että joku huomaisi hätäni ja pysähtyisi. Kysyisi miten voin, miten minulla menee – ja onko jotain, mitä hän voisi tehdä hyväkseni, lasteni ja perheeni hyväksi. Jo se, että hän pysähtyisi ja kysyisi, se auttaisi pitkälle – olisi minulle ihminen ihmiselle.

Todellisuus monessa AKV:n siipien suojassa olevassa perheessä on arjessa suoraan sanottuna selviytymistaistelua. Puhumattakaan, millaisen paineen lähestyvä joulu saa aikaan perheiden arkeen. Kaikki AKV perheet eivät todellakaan odota joulua riemulla, vaan usein kauhunsekaisin ja pelokkain tuntein. Monille heistä joulu aiheuttaa suurta ahdistusta, huolta ja murhetta. Häpeää siitä, että ei voi tarjota lapsilleen sitä jouluriemua ja – iloa mitä muissa perheissä on. Moni kokee suurta häpeä siitä, että ei pärjää itse ja omillaan, vaan joutuu nöyrtymään sekä pyytämään apua tarjotakseen lapsilleen edes sen joulupuuron, halvimmista mahdollisista puuroriiseistä ja lahjoituksena saadusta maitojauheesta tehtynä.

Usein sanotaan että: ”Leipomalla ja tekemällä itse, säästää paljon rahaa”. Vieraillessani Kuopion Annikan perheessä, tajusin että entäs jos sinulla ja perheelläsi ei ole YHTÄÄN MITÄÄN mistä leipoa? Tai jos vaikka onkin EU:n ruokajaosta saatuja jauhoja, ei ole hiivaa eikä muita raaka-aineita saati tarvikkeita. Ei sähkövatkainta eikä edes leivinpaperia. Suolaa kaapista onneksi löytyy, sämpylätaikinan ja kaikkien muidenkin ruokien maustamiseen. Muita mausteita ei sitten löydykään. Muita mausteita ei ole ollut vara ostaa, ei edes lihaliemikuutioita. Ja jos ei ole varaa leipoa, voinette varmaan kuvitella, onko varaa syödä joka päivä, hyvin ja terveellisesti?

Kun Kuopion Annikan perheen esittely julkaistiin AKV:n sivuilla, tartuin siihen koska tiesin olevani menossa paikkakunnalle marraskuun lopussa. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi viemään avustustarvikkeita perille ja keräsinkin melkoisen kuorman avustustavaraa autooni. Mukanani oli Mäntsälän ruokaa, pakasteita AKV:n pakasteesta, oli avustustavaraa muutamalta lahjoittajalta ja sitten siivoilin innolla omia kaappejani vaatteista ja lakanoista, pyyhkeistä yms. Ostin kuivatavaraa ja vähän jo ennakoin joulun tuloa. Keräsin parhaani mukaan kaikkea sellaista mistä kerrottiin olevan puutetta; hygieniatarvikkeita, wc- ja talouspaperia sekä hammastahnaa ja puhdistusaineita. Ostin juustoa, kahvia, margariinia, voita sekä mietin, ilkeänkö viedä -50% punaisella tarralla merkittyjä leipiä. Vein kuitenkin, ja onneksi vein, sillä ne otettiin suurella ilolla ja äärettömällä kiitollisuudella vastaan. Oma ajatukseni oli, että noista kalleimmista elintarvikkeistahan sitä ihminen ensin karsii, kun taloudellinen tilanne on heikko.
Kuitenkin näky, minkä heidän kodissaan kohtasin, järkytti minut suuresti. Ei mitään jääkaapissa eikä pakastimessa, ei puhdistusainetta wc:n pesua varten, ei talvikenkiä (perheenäidillä vain yhdet ja ainoat kengät, Reinot, joilla mennään myös työharjoitteluun talvikelissä), eikä talvitakkia perheenäidillä eikä yhdellä tyttäristä. Takkeja heillä ei ole vieläkään. Lähdettyäni ajamaan kotiin jouduin pysähtymään huoltoaseman pihalle itkemään. Itkin sitä, miten huonosti asiat toisilla ovat – miten he ovat äärettömän kiitollisia pienestä ja jo siitä, että tulin käymään.

Nähtyäni Annikan perheen hädän toivon, että tänä jouluna voisimme jokainen olla, omien resurssiemme mukaan, ihmisenä ihmiselle. Meillä kaikilla ei ole mahdollisuutta toimittaa avuntarvitsijoille aineellista apua, joten muistammehan että auttaa voi myös aineettomasti. Se on ihan yhtä arvokasta ja tärkeää.